Kokeilin laastareita ja purkkaa, kävin aarrekarttakurssin ja tuijottelin tekemästäni kollaasista yrttitarhan vihreyttä ja omenapuita, mehiläisten hunajakennoja, kaikkea mikä edusti tervettä elämää.  Veivasin edestakaisin, lopetin ja aloitin ja lopetin ja sorruin viimeistään siihen hetkeen, kun ymmärsin ettei elämällä ilman tupakkaa ollut mitään merkitystä, eikä tulevaisuudessa mitään odotettavaa ellen saisi röökiä.  Tupakka oli palkkio ja tauko, aikalisä ja oma hetki, tupakka oli pisimpään kestänyt parisuhteeni.  Ja sitten, jälleen kerran, 18.11.1998 päätin lopettaa, ja parin viikon tuskailun jälkeen, kun jalkani jatkoivat itsenäistä kuopimista R-kioskia kohti, menin itsehypnoosikurssille viikonlopuksi, opin alkeet ja tupakkalakkoni piti.  

En ole polttanut sen jälkeen.   

Ihmiset ympärilläni hymähtivät alentuvan kannustavasti lopettamiselleni, mutta kun aikaa kului, eikä röökiä enää, ystäväpariskunta kommentoi minulle, että nyt he uskoivat, että ihan mikä vaan voi olla mahdollista.    

Ei ollut helppoa.  Koska lakko oli alkanut nikotiinipurukumilla, jota vähensin asteittain lisäten xylitolipurukumia kylkeen, vielä pitkälle 2000 luvulle jauhoin Pure Jenkkiä niin intensiivisesti,  että hammaslääkärini silmät pyörähtivät kuopissaan kun hän tunnusteli poskilihaksiani.  Itsehypnoosikurssi ei vienyt kaikkea himoa, mutta siitä jäi tunne, että olin löytänyt salaisen koodin jolla kykenin avaamaan solmuja, olin oppinut käyttämään aivojani itseni ohi ja itseni hyväksi.  Halusin ymmärtää mitä se oli, miten se toimi, ja halusin sitä lisää.    Tammikuussa 1999 aloitin opinnot suggestoterapeutiksi  Suomen Hypnoosiyhdistyksessä.   Kaksi vuotta kestäneen koulutuksen aikana, opiskelin kaiken minkä löysin stressistä, hyvästä ja huonosta, Hans Selyen tutkimuksista lähtien, rentoutumiseen, suoraan ja kieroon hypnoosiin, Milton H. Ericksonista tuli idollini.  Luin ja harjoittelin rentoutumista ja rentouttamista, itsehypnoosia ja toisten hypnotisointia ja kävin itse hypnoterapiassa senkin jälkeen, kun koulutukseen liittyvät käynnit oli suoritettu.

Nyt tätä kirjoittaessani näen kauemmaksi, ei tupakoinnin lopetus ollut tuon viikonloppukurssin  tulosta, lopetus oli erkanemista vanhempieni osoittamasta tiestä, osa muuttumista, joka oli jo alkanut vuosia aikaisemmin budhalaisen meditaation peruskursseilla ja jatkui säännöllisellä liikunnalla Friskis&Svettiksen jumpissa.  Jokainen hölkkäjakso ja punnerrus muistutti tupakoinnin haitoista ja motivaatio lopettamiseen kasvoi.  Itsehypnoosikurssi oli ketjun viimeistä edellinen rengas, ja se viimeinen lenkki, oli tuo kaksivuotinen hypnoosikoulutus.  Monen monta kertaa vielä jalkani rapsuttivat parkettia sojottaen kioskin suuntaan, oli hetkiä jolloin puntaroin aloittamista uudelleen, emmin ja sormet hapuilivat ottaakseen tarjotun tupakan vastaan, ”ihan vain tämän kerran…”, mutta en enää voinut.  Kyse ei ollut syövän pelosta, tai varhaisen rypistymisen kammoksunnasta, ei moraalista eikä terveyden ihannoinnista, yksinkertaisesti: 

En voinut enää polttaa, koska tiesin etten voisi aloittaa terapiaryhmän rentoutusta räkien ääntäni auki.